Voi peruna, kun en nykyään ehdi kirjoittamaan. Viikolla en yleensä ehdi koneelle, ja viikonloppuisin on jotenkin keskittynyt niin miljoonaan muuhun juttuun. Melkein nolottaa. Ehkäpä höpöttelisin täälllä enemmän, jos olisin koneen äärellä arki-iltoina.

Torstaina säilöin kurkkua. Poks, kuului keittiöluolasta yöllä. Onneksi muistin melkein heti, että purkkien kannet ne siellä vain naksuvat, enkä ehtinyt päästä kovin pitkälle rotta-mörkö-jättiläissokeritoukkamutantti-ajatelmissani.

Tänään olivat vuorossa punajuuret. Saapa nähdä, toivottavasti ovat syötäviä.

Koulussa on liikaakin tekemistä. "Onnistuin" hankkimaan itselleni kahviopomon tittelin. Se tarkoittaa, että saan oikein luvan kanssa naputtaa kahvionpidon pikku epäkohdista. (S**t*n*! P*rkl*! Mikä tämä sotku on! Jäkätijäkäti, voiko sen tilikirjan täyttäminen olla niin vaikeaa!) Uuh, kyllä, olen ihana ihminen.

Kädentaitomessut lähestyvät pikkuhiljaa, ja kaipa se paniikki vielä iskee.

Asunto on sotkuinen, ahdas ja täynnä sälää. Se on täynnään erilaista piirustus- ja maalausvälineistöä, käsityötavaraa, flip-flappusia, lehtiä, kirjoja, laatikoita, purkkeja, törppöjä, Krääsää-jota-ei-voi-heittää-pois, keskeneräisiä tekeleitä, likaisia pesen-nämä-kohta-astioita, kiviä, kahvipusseja,  kadonneita hiuslenkkejä. Se tuppaa hiukan välillä ahdistamaan, vituttaa kun olen yhä vain tämmöinen sotku-petteri. Olen sentään joskus saanut elantoni siivoojana. Silloin toki vitsailin siitä, kuinka en koskaan tuo töitä kotiin.


Aamulla pitää taas hypätä hemmetin aikaisin bussiin.


Keittiössä purkit poksuu. Nasu sanoo, että se on "jännittävimpiä ilmiöitä, mitä luonnossa on. Ja miten ihminen on tuohon tullut? Se on mycke spennande!"