Olen tässä viime aikoina piirrellyt yhtä possu-teemaa. Olen lähestynyt sitä lähinnä viivan kautta, mutta tänään otin siihen uuden vinkkelin ja ryhdyin ajattelemaan värialueita. Öljyliiduilla väritin alueita, ja nyt tuntuu että posson muoto voisi olla hyvä tekosyy maalata värialueita vaikka niillä akryylimaaleilla. Aiemmat viivan kautta hahmottamiset hinkuvat toteutusta grafiikkana, mutta sattuneista syistä grafiikkaa en pysty tekemään.

 

 

Sain muuten lääkäriltä lähetteen ultraääneen. Kilpirauhanen on oudon muotoinen. Saattaa olla kyse kilpirauhasen tulehduksesta.  Verikokeet on jo napattu (taas, auh) ja kuvaus on toukokuussa.

 

Tänään oli Nasun yksi kaveri käymässä, syötettiin sille pullaa ja keitettiin kahvia. Ja sitten ruokittiin sitä vielä lohiaterialla. Ihmisiä on mukava ruokkia. Nyt Nasu katsoo kiekkoa. Vieläköhän saisin sen pikku kävelyretkelle, kun sääkin on koko ajan parantunut? Tekisi mieli syödä suklaata ja katsoa joku leffa, mutta luulen, että olisi parempi olo, kun kävisi ensin ulkoilemassa.

 

Nasun paappa täytti jokin aika sitten 85 vuotta. Vein lahjaksi maalauksen hevosesta, joka vietti eläkepäiviään paapan seuralaisena. Nyt on hepasta jo aika jättänyt. Tässä maalaus.

 

 

 

Maalasin akryylilla. Vaatii minulta sopeutumista, ja kaipaan öljyvärin tuntua ja tuoksua. Nykyiset akryylimaalini ovat laadukkaampia kuin aiemmin käyttämäni, eikä niistä irtoa aivan hirvittävää käryä. Akryyleita olen aiemmin käyttänyt lähinnä pohjamaalaukseen, koska ne kuivuvat nopeasti ja minä en halua yleensä maalata valkoiselle pohjalle. Muovimaaleilla on etunsa, ainakin jos työskentelee kotona ja tekee nopeaa työtä.

 

Pohjiakaan en tee enää itse, sillä löysin liikkeen, joka myy ihan kelpo pohjia edullisesti. Kangaspahvipohjista en pidä, mutta taidan maalata seuraavan tilatun hevostyön sellaiselle, se nimittäin matkaa lahjaksi ulkomaille, ja kova litteä työ säilyy todennäköisemmin ehjänä.

 

Olen siis palaamassa juurilleni, maalaamaan.

 

 

 

Huaah, tänäänkin sain liruttaa vertani putkiloon, syksystä lähtien on testailtu verensokereita ja kortisoleja ja kilpirauhasjuttuja. Kilpirauhas-astialle palattiin tänään, ja ultraäänikuvaus odottaa, lääkäri löysi kaulastani suurentuneen kohdan.

Paniikkihäiriöhän teki paluun syksyllä, se oli mahtavaa se. Nyt asiat ovat taas paremmalla tolalla, liikun enemmän, syön useammin, ja olenpa laihtunutkin. Kyllä minusta vielä ihminen tulee, minähän pystyn taas maalaamaankin! Jonain päivänä aion juosta.

 

Klipitiklop.

 

Lueskelin tuossa ihmisten blogeja, ja jonkun joulunaikoihin liittyvistä kirjoituksista tuli mieleen huvittava juttu. Nämä seikat eivät niin naurattaneet aikoinaan, mutta nyt tuossa näkee huumoria.

 

Kas, eksäni kanssa aikoinaan oltiin tavattu ja alettu styylailla joulun alla. Ensimmäisenä jouluna hän ei kotonaan kertonut tapaamastaan tytöstä, ja se oli ihan ymmärrettävää, koska kaikki oli niin alkuvaiheessa. Nou hätä.

Toisena jouluna alkoi nyppiä, koskapa aikuinen mies ei ollut kertonut vanhemmilleen seurustelevansa, etteivät nämä pääsisi puuttumaan hänen asioihinsa. Arvata saattaa, että olin sinipunainen raivosta.

Kolmantena jouluna tämä häiskä ei kertonut vanhemmilleen, että oli juuri dumpannut minut alkaakseen seurustelemaan ystäväni kanssa. Tilanne johti siihen, että äijä palasi joulunvietosta mukanaan vanhempiensa minulle osoittama paketti. Pakettia hän ei tietenkään kehdannut antaa minulle, ei uudelle tyttöystävälleen, ei voinut sitä avata, eikä hankkiutua siitä eroonkaan. Äijäparka ei myöskään tiennyt, että sain tietää paketista, koskapa hänen uusi tyttöystävänsä oli entinen ystäväni, ja meillä edelleen on yhteisiä ystäviä. Raukka on varmaan kiitellytkin paketista minun puolestani. Jotkut ihmiset tekevät elämästään hankalaa ihan itse.

Tästä kaikesta on jo useampi vuosi, enkä tiedä vieläkö tuo paketti salaperäisine sisältöineen nököttää äijän vaatekaapissa, mutta voin kyllä sieluni silmin nähdä haalistuneen ja pölyisen joulupaperin pilkottavan liian pieniksi käyneiden farkkujen ja armottoman tyylittömän kiiltäväkankaisen turkoosin pusakan takaa.

 

Olen nauranut, kyllä. Toisaalta kyllä mietin aina välillä, että mitäköhän olisin hänen vanhemmiltaan saanut joululahjaksi. Himputti.

 

 

Pitäisi muokata tätä ulkoasua, on näköjään "pikku" muutoksia.

 

Olen vaikuttanut toisaalla, eipä siitä sen enempää. Hermot alkaa olla taas kasassa, terveyskin ehkä palaa. Ikinä en enää keskenkasvuisten opetushommiin palaa, pikkuisen liian paljon syö henkilökohtaista sieluani. Ei sillä, ne nuoret osaavat olla ihan ookoo, ainakin joskus, mutta minulla kyllä meinasi huveta ainoa terveyteni. Paniikkihäiriön paluu ja muu paska sai kyllä pohtimaan itsensä niittaamistakin. Hahaa, se se vasta mukavaa on.

 

Nyt olen sitten taas näppärän nuiva oma itseni, kiitos hermokarkkien. Auf Wiedersehen.

Joopa joo. Aloitin tänään työn opetuksen parissa. Aloitin myös tupakoinnin ja hermokarkkien napsinnan. Taidan mennä kaljallekin tuossa myöhemmin.

En olisi uskonut, että kolmikymppisenä ihminen alkaa tuntea voimakasta viiltelyn halua. Toistaiseksi olen vain hakannut itseäni. Vähän.

Minä tykkään elämästä. Se menee jotenkin niin ihanasti eteenpäin. Näkisittepä kuinka täällä hymyilen!



Kännykkäkameralla kuvattu tarra roskiksen kyljessä. Tampereen rautatieasemalla, oli ainakin joskus.